Teesi 7a: Oppijan tiedonkäsittelyintentiot ovat erilaisia hänen lukiessaan eri tavoilla tuotettua/kustannettua tietoa.
Otsikossa käytetyllä sanalla intentio tarkoitetaan tässä kirjoituksessa suuntautumista, tietoisuuden ohjaamaa tavoitteellisuutta, päämäärällistymistä. Tässä sana hieman vaikeasti selitettynä http://fi.wikipedia.org/wiki/Intentionaalisuus , mutta kohdan Muita käyttötarkoituksia/Arkipsykologia osuu aika lähelle. Myös sosiaalipsykologia käyttää intentionaalisuuden käsitettä kuvaamaan suuntautumista ja tarkoituksellista toimintaa.
Mietin viime viikolla sekä omia että opiskelijoiden tapoja suhtautua tekstiin. Opiskelijoiden osalta alla kuvattu tulkintani perustuu ulkoisiin havaintoihin, päätelmiin ja tulkintoihin heidän toiminnastaan. Olkoon tämä hengentuote nimeltään: Lukutapojen intentiot painetuissa ja sähköisissä teksteissä, Peltomaa 2014. Tässä osassa 7a käsittelen ajatuksia tiedonkäsittelyintentioista painettujen kirjojen osalta ja b-osassa tulen pohtimaan niitä sähköisten lukutapojen osalta.
Miksi luen romaaneja? Viime vuosien mieleenjäävimpiä lukuelämyksiä ovat olleet Jari Tervon Layla ja Tuula-Liina Variksen Että tuntisin eläväni. Hyvän kaunokirjallisuuden parissa pyrin muun muassa vaikuttumaan, eläytymään, liikuttumaan, syvällistymään ja kokemaan jännitystä. Mikäli kirja ei kosketa tunnetasolla, kirja jää kesken tai sen suorittaa loppuun penseästi. Kaunokirjallisuuden osalta hassu havainto: kun fiktio on väärällä tavalla epäuskottavaa, jännite laukeaa. Fantasiankin tulee olla uskottavaa sen omien lakien mukaisissa fantasiaulottuvuuksissa.
Jako kaunokirjallisuuteen ja tietokirjallisuuteen kulkee siinä, että kaikki mikä ei ole kaunokirjallisuutta (fiction), on tietokirjallisuutta (non-fiction). Usein käyttämiäni tietokirjallisuuden lajityyppejä ovat matkaopaskirjat, keittokirjat, historialliset tietokirjat sekä sosiologiset raportit ja pamfletit. Hyvää matkaopasta lukee mielellään matkan jälkeenkin tai vaikka ei olisi sinne päinkään menossa. Tietokirjojen osalta lukemisen intentionaalisuuden (toimintaan suuntautumisen) lajityyppejä ovat nähdäkseni kiinnostuksen lisäksi halu tutkia, omaksua, ottaa haltuun, perehtyä, oppia ja osata. Tietokirja jää kesken, jos siitä ei koe saavansa haluamaansa, jos se ei anna riittävästi (”ei ole riittävän hyvä”) tai jos siitä ei elähdy.
Oppikirja on eräs mainio tietokirjallisuuden lajityyppi. Mitkä ovat opiskelijoiden suuntautumistavat oppikirjan lukemiselle? Kun mietin omiin opintoihin liittyviä lukukokemuksia, arvioin lähipiirin viimeaikaisia oppikirjan opiskelulukutapoja (esimerkiksi autokouluoppikirja) ja pohdin opettajatyön aikana havainnoimaani oppikirjan käyttöä, minusta näyttäisi siltä, että oppikirjaa luetaan eri intentioilla kuin itse luettavaksi valittua tietokirjaa. Oppikirjan tekstin lukutapoja ovat pyrkimys omaksua kirjan tekstin sanoma juuri sellaisena kuin kirjoittaja on sen ilmaissut, pyrkimys painaa mieleen toistamisen avulla kirjan sisällön pienetkin yksityiskohdat, painaa kirjan ilmaisut mieleen tavalla, joka mahdollistaa mahdollisimman tarkan toistamisen kysyttäessä.
Oppikirjaa lukiessa ei näyttäisi olevan tyypillistä se, että lähdetään spontaanisti hakemaan muista lähteistä täydentävää tai jopa poikkeavaa tietoa. Näin voi tapahtua, jos opettaja siihen erikseen kannustaa tai opettaa sen kaltaisen toimintakulttuurin. Yleisestä tietokirjasta poikkeavaan lukutapaan vaikuttaa oppikirjan osalta tietysti se, että sitä ei ole itse valittu oman kiinnostuksen vuoksi, vaan se tulee kuten sille Manulle illallinen.
Onko edellä kuvattu ajatus oppikirjan lukutavoista turhan pessimistinen? Harjoitukset, kysymykset ja tehtävät antavat oppikirjan käytölle muitakin ulottuvuuksia kuin edellä kuvattu tekstin lukeminen. Niiden kautta oppikirjan tekstin lukijaa kutsutaan käsittelemään tekstiä eri tavoin. Niiden tulisi kuitenkin olla erinomaisen laadukkaita, jotta ne muuttaisivat oppijan toimintaa olennaisella tavalla. Myös taitavasti kirjoitettu oppikirjan teksti voi itsessään virittää mielensisäisen keskustelun tekstin kanssa. Paras kirja tässä suhteessä on mielestäni ollut 90-luvulla kustannettu Esa Saarisen Filosofia-oppikirja. Siinä persoonallisesti kirjoitetun tekstin lisäksi oivaltava taitto loi mahdollisuuden upota oppikirjan sisältöön. Sitä kirjaa olisi ollut vaikea päntätä.
Edellä pohditun perusteella herää kysymys siitä, pilaako koulun kokeisiin perustuva arviointi oppikirjan lukemistavan oppilailta? Jos opettaja perustaa arviointinsa kirjan näkemysten ja tietopohjan oikeaan toistamiseen kokeessa, opiskelija toimii viisaasti, kun hän pyrkiin omaksumaan kirjan juuri sellaisena kuin se on. Sama toimintalogiikka näyttää ohjaavan abiturienttien ylioppilaskokeeseen valmistautumista. Se, millaiseksi arviointi kurssin alussa ilmoitetaan, vaikuttaa ratkaisevasti opiskelijoiden opiskelutoimintaan kurssin aikana.
Tämä teesi 7a käsitteli otsikon kysymystä painetun tekstin lukemisintentioiden osalta. Sähköisen tekstin lukemisintentiota on useita, ja jätän niiden käsittelyn teesiin 7b.
Ennuste: Yleiset tietokirjat ovat kehittyneet viime vuosikymmeninä viihdyttävimmäksi. Kirjoja kirjoitaan rennomalla ja kepeämmällä otteella ja niissä on paljon elävöittävää ainesta. Oppikirjoja lukevat nuoret ovat tottuneet laadukkaisiin tietokirjoihin. Tämä asettaa paineita sille, että painetut oppikirjat muuttuvat visuaalisimmiksi ja tyylilajiltaan vauhdikkaammiksi. Tässä on mahdollista onnistua siten, että kirjojen sisällöllinen laatu säilyy. Se vaatii kuitenkin monialaista osaamista, jonka vuoksi laadukkaita painettuja kirjoja tulee tekemään lukumääräisesti pienempi joukko kustantajia kuin sähköisiä kirjoja.
|
